POLA VAI PAULA… VAI MIKÄ?

”Hei, mitä Paula?!” Kyllä tuon huudahduksen aina kuullessaan, esim. vaikka bussipysäkillä, se aina vähän laittaa katselemaan ympärilleen että kenelle puhutaan. Kyllä se sitten selviää, kun tullaan tarttumaan käteen ja sanotaan: ”Olit ihan vitun kova keikalla!”.

Yksi kysytyimpiä juttuja on ollut se, että mistä taiteilijanimeni oikein tulee. Onko se puolalainen? Sehän on Paula Koivuniemen ja Paul Ankan risteytys? Onko siinä jokin venäläinen tausta?

Ensimmäisessä drag-ryhmässäni Koivuniemen roolihahmo lankesi minulle, koska meikissä ja tummassa peruukissa muistutin erehdyttävästi häntä jo valmiiksi. Kollegat kutsuivat jo siinä kohtaa muutenkin Paulaksi, kun eivät muutakaan keksineet. Pitäähän sitä esiintyjällä joku vetävä nimi olla ja niinpä 007-leffojen inspiroimana merestä nousi neuvostoagentti Pola Ivanova, jonka taipumaton nimi vääntyi Ivankaksi ja Paulasta tuli Pola.

Sain usein kuulla kommentteja siitä, miksen esiinny julkisuudessa omalla nimellä. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin olleessa ahtaassa ilmapiirissä oli järkevääkin erotella estradiminä selkeästi siivilistä. Jarkko Valtee puolestaan sanoi myöhemmin, että heille oli selvää Osku Heiskasen kanssa alkaa käyttää suoraa omia nimiään drag-uralle lähtiessään eikä käyttää mitään Miss Pumppernikkel -titteleitä. Tämä olikin ymmärrettävää. He esiintyivät paljolti Step Up -tapahtumien ohessa, tilausnäytöksissä ja vastaavissa. He olivat myös hankkineet kannuksensa ja tunnettavuutensa tanssijoina jo siihen mennessä. Sellaisina heidät myös tunnettiin.
Itse puolestani olin raivannut tietä erilaisissa drag-ryhmissä sekä erityisesti sooloartistina sellaisissa paikoissa ympäri Suomea, että kehä kolmosen sisäpuolelle keikkailemaan jääneet drag-kollegat olisivat pyöritelleet karjakkokatseita ympäriinsä. Rautalammin kyläkapakassa tiskijukka juonsi minut lavalle – siis tanssilaittialle – tiukkaan tyyliin: ”Tehkääpä tilaa, nyt meille esiintyy träk sou Paula An’ka!”
Itselläni ei ollut mitään muuta kuin drag-taiteilijan tausta.

Katumuslistalleni on kuulunut vaikean taiteilijanimen valinta. On kaduttanut, etten valinnut sellaista, joka olisi jäänyt helposti ihmisten mieleen ja joka olisi olut helppo lausua. Toisaalta voi olla, että monimuotoisen hankala taiteilijanimi on luonut jonkinlaista yksityisyyden rajaakin. Hauskaa oli, kun turkulaisella baaritiskillä taannoin olin tilaamassa vapaailtana ja vieressä oleva daami tokaisi minut nähdessään: ”Meinasin sanoa, että sulla oli hyvä show eilen Börsissä, mutta ethän sä olekaan Pola Jolanka, koska sillä on tumma tukka ja sulla on vaalea.”

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, näin sanotaan. Olen nähnyt nimestäni kirjoitettavan lukuisia erilaisia versioita. Vielä tänä kesänäkin Helsinki Pride oli esittelyissään kääntänyt nimeni muotoon Ivan Polanka, vaikka voisi kuvitella, että tässä kontekstissa viestintä onnistuisi jo näillä vuosilla. Mikähän siinä on niin vaikeaa?
Viime aikojen mieleenpainuvin versio nimestä on varmaan kuitenkin ollut, kun pikkutyttö kertoi kesäteatteriesityksen jälkeen minut lavalla nähtyään kotonaan isälleen että: ”Siellä lauloi se Ievan Polkka!”.

Sinun, Pola

PRIDE-FASADI

Kun 2000-luvulla esittelin itseni erilaisissa yhteyksissä, kuka olen ja mitä teen, kannatti aina miettiä mitä sanoo ja kenelle. Huomasin, että aina siitä ei ollut etua, jos avasin avoimesti sateenkaarevan drag-urani näkyville. Mikäli vastapuoli ymmärsi mitä drag-sana tarkoittaa, saattoi naamasta nähdä joskus innostusta mutta useimmiten hämmennystä, ikäänkuin meikäläisen pyrstöstä olisi samantien noussut strutsinsulat esiin ja paljetit alkaneet kimallella Paula Koivuniemen tahtiin.

Omat valintani tietynlaisen fasadin pitämisessä urani ja itseni suhteen saattavat tuntua tämän päivän nuoremmista sukupolvista ehkä oudoiltakin, kun tässä ajassa korostetaan ja nostetaan erilaisuutta sekä oikeutta omana itsenä olemiseen sellaisena kuin on. Itse koin kuitenkin aikanaan ihan tarpeellisena pitää matalampaa profiilia ajoittain. En näyttäytynyt esiintyjän roolissa julkisesti koskaan ilman maskeerausta tai asuja. Eli ”Pola pystytettiin” aina kaikkia edustustilaisuuksiakin varten ja sillä mentiin. Tämä osaltaan johti puolestaan siihen, että moni nähtyään vain tämän puolen, oletti minun kopistelevan korkokengissä kaiken aikaa. ”Se Polahan avaa kotiovensakin meikattuna, että sehän on mennyt jo vähän yli…”, tiedetään erään kollegani kuiskutelleen eräälle nuorelle drag queenille, joka oli kysellyt millainen tyyppi se Ivanka oikein on.

Kun itse yritin pitää kehoni karvoituksesta edes jotain osia tallella, saatettiin minulle heittää kommentteja tyyliin: ”Taidat haluta olla nainen!”. Samaan aikaan mietin, että tietäisittepä kuinka karvainen vatsa on tämän korsetin alla. Kuuntelin kaikenlaiset olettamukset, joskus yritin oikaista ja korjata niitä, joskus en. Kaikenlaiset transuttelut, homottelut ja huorittelut ovat tulleet tutuiksi. Jossain 90-luvun pyörteissä sain mahtavan analyysin jossain Savo-Kainuun tienoilla. Meillä oli esiintyjäkollegoiden kanssa tapana rohkeasti kiertää kostyymit päällä ravintolayleisössä keikan jälkeen ihmisten juttusilla ja kerran luokseni purjehti pikku tuiskeessa oleva naisoletettu minulle tokaisten: ”Olen minä nähny Reeberbahnin huoratkii, mutten minä siellä tuommosia nähny ku sinä oot!”.

Tätä nykyä en suostu enää ajamaan yhtään karvaa kehostani sen takia, että haluan laittaa näyttämölle paljettipuvun päälle tai haluan tehdä smokey eye- tyyppisen silmämeikin itselleni. Karvainen rinta, joka osittain näkyy kimaltavasta kaula-aukosta, tuo minusta kiinnostavaa kontrastia ilmaisuun sekä diversiteettiä koko olemiseen sellaisena kuin haluan olla. Muiden ihmisten reaktiot vaikuttavat väistämättä siihen, mitä haluan näyttää itsestäni ulospäin. Kun aloin esiintyä ja laulaa partaisena drag-artistina, eräs tuttavani ihastuneena totesi: ”Miten voit olla yhtä aikaa niin kaunis ja komea?” Arvatkaa tuntuiko hyvältä?

Sinun, Pola